Olen kirjoittanut blogiini viimeksi toukokuussa. Ei se mitään. Onneksi muistin salasanani tänne.

Minulla on ollut kova tarve kirjoittamiselle mutta siltikään en ole sitä tehnyt. On tuntunut todella vaikealta istua koneen ääreen ja päästää ulos niitä kaikkia ajatuksia mitä mielessä pyörii. En saisi kasata kaikkea sisälleni mutta on niin vaikea avautua. Edes itselleen.

Luin blogini läpi. Se on hyvin painokeskeinen. Kesän aikana en ole muuttunut. Valehtelen. Olen lihonut. Painan nykyään 94,6kg. Jos lihon tätä vauhtia, painan viiden vuoden päästä 174,6kg.

No, eipähän tarvitsisi käydä töissä.

Odotin koko kesän odottanut motivaatiota ja jotain "piikkiä" laihdutuksen suhteen mutta sitä ei  tullut. Kerran se tuli mutta työnsin ajatuksen pois ja päätin ajatella asiaa huomenna. Se ajatus jäi sille tielleen. Mutta nyt, viikon sisään, minusta on pikkuhiljaa alkanut tuntua paremmalta. Olen ylpeä itsestäni etten ole syöksynyt suin päin jonkun dieetin kimppuun vaan olen makustellut asiaa rauhassa, miettinyt mitä tahdon, millainen tahdon olla. Ja tajusin erään asian : minun ei tarvítse olla lihava jos en itse tahdo sitä

Minun laihtumistani ei estä mikään muu kuin minä itse.

Kun nyt istun tässä ja mietin tätä minun fyysistä oloani niin en keksi siitä mitään positiivista sanottavaa. Minuun sattuu. Minuun todella SATTUU! Miksi teen itselleni näin?

Olen saanut neuvoja joista jotkut ovat olleet hyviä ja jotkut suorastaan idioottimaisia. "Karppaa", sanoi yksi kaveri. "Mene Painonvartijoihin", sanoi toinen. "Kuluta enemmän kuin mitä syöt", sanoi kolmas. "Sä olet kyllä lihonut. Mitä sulle on tapahtumassa?", sanoi äitini. Silloin itkin.

Eräs ihminen sanoi, että minun kannattaisi harkita terapiaa. Ajatus tuntuu todella hankalalta. En todellakaan ole valmis siihen.

Päässäni pyörii väkisinkin ajatus, tämä pakkomielle maanantaista. Tiedättehän; laihdutuskuuri alkaa aina maanantaina. Jos se menee pieleen tiistaina, voi huoletta ahmia lopun viikkoa ja aloittaa taas maanantaina.

Fyysinen ja henkinen  olo itseni suhteen minulla kuitenkin on niin huono että uskon, ettei se enää huonommaksi voi mennä. Onko tämä elämäni käännekohta? Tajuanko kohta jotain itsestäni? jos niin käy, en malta odottaa.